Leukava päivitys ja heko heko

Kun Siru ei vielä
hoitohaalareissaan oikeasti
tiennyt mikä häntä odottaa.

(Varoitus: Teksti sisältää hirveyksiä, katkeruutta, elämänkitkeryyttä ja kummallisia kuvia josta saattaa tulla lukijalle pahoinvointia. Tämä teksti on kirjoitettu spontaanisti ilman minkään näköistä toiset huomioon ottoa. Tekstiä muokattu ja se on julkaistu jälkeen päin, sillä kirjoitushetkellä teksti sisälsi tavallista enemmän kirjoitusvirheitä ja epätäydellisiä lauseita.)

Ei tässä mikään naurun paikka ole. Leuka on siirretty ja mua on ensimmäisen viikon aikana


itkettäny, kirveltäny, ollu paha olo, tuntunu ahtaalta suussa, tuntunu leveeltä suussa, tuntunu ällö maku suussa, ja nyt viimesimmän oksennuksen jälkeen ei oo enää ruoka maistunu, ja lisäks mua on väsyttäny koko.... ajan. Tuntuu vuoden uroteolta nousta portaita ylös, kävellä yhteensä ehkä yks kilometri päivässä Poke-Stopille, -välillä ei sitäkään- ja takasin ja viikata edes vähän pyykkejä, koska koetat "päästä kiinni arkeen". Ekat kolme kotipäivää vaan olen lojunut sohvalla ihmetilassa ja odottanu että aika vaan kuluis, että tää kaikki [sensuroitu] ois ohi.

Tässäpä mun ajatuksia sitten "sinä-passiivissa", jota ei suomenkielessä ole, mutta kätevästi käytän sitä englantia laiten.

Opit uuteen rytmiin. Viisi lääkettä päivässä kolmen kerran toistolla ja yksi neljällä toistolla. Lääkkeet suositellaan ottamaan ruokailun yhteydessä. Aamupala kahdeksalta, lounas kahdeltatoista, päivällinen neljältä ja iltapala kahdeksalta. Siinä välissä voit sitten nukahtaa telkkarin ääreen tai kuunnella vaihtelun vuoksi musiikkia ja nukahtaa siinäkin. Tietokone ei houkuta ja kännykkääkin on vaikea pitää kädessä. Sohvasta tulee paras ystäväsi ja hirveintä on kun joutuu siitä lähtemään vessaan. Useasti. Sillä et saa syödä aluksi kuin nesteitä. Sun vatsas velloo liemissä ja lääkkeissä. Koska nukut suurimman osan väkisin päivästä, huomaat että alat heräilemään keskellä yötä. Onko jo aamu? Ei. Kello on puoli yksi. Ei, kello on puoli neljä. Ei, kello on viisi. Siinä sitten näet jotain ihme unia ja ajattelet jotain häröpalloja joista et muista sitten kumminkaan mitään siinä vaiheessa kun päätät, että tää oli niin jännähieno uni ja ajatus, että siitä pitäis tehdä elokuva.

Alussa motivaatio on korkealla. Sairaalassa syöt niitä mehukeittoja ja vannot itsellesi että [syön jatkossa joka päivä säännöllisesti ja paljon, että varmasti paranen.] Koska jos painosi lähtee laskemaan (mitä varoittaa monet) et parane. Otat lääkehuuruissa selfieitä pärstästäsi, joka näyttää epäonnistuneelta botoxhuuliselta pallokalalta. Kirjoitat höttöisillä käsilläsi että kyllä tämä tästä ja mussutat hoitajan tuomaa jäätelöä kuin se olisi Parasta Ikinä. (se oli oikeasti silloin hyvää ja nytkin pystyn sitä kotonakin syömään sitten) Ennen leikkausta olet päivittänyt naamakirjan että nyt sitä mennään ja luet viimeisimmätkin kannustavat tsemppiviestit
 vuodeosastolla, jossa vatsasi kurnii kun et ole saanut syödä mitään aamulla ja kello tikittää jo keskipäivää. "Nälkä", sanon hoitajalle, joka pyytää vaihtamaan vaatteet. "Ei hätää, kohta päästään. Olet tokana leikkauksessa. Ekaa leikataan paraikaa.", sanoo hoitaja. Hoitaja on tuonut haalarin. Haalarissa on peppulappu, sepalusvetska, olkapäissä pitkät vetoketjut, lahkeissa pitkät vetoketjut...

Ne sukat meni jotenki ei näin.

Humpsautin itseni haalarin sisään ja sen lisäksi laitoin ylipolven tukisukat, joiden pukemiseen käytettiin pukemista helpottavaa muovialustaa. Se oli näppärä. Alusvaatteita ei saanut pitää alla, tosin kuukautiset olisi ollut joku poikkeusjuttu. Sitten otin esivalmistelupillerin ja pian huomasinkin että minua kärrättiin jänniä yhdyskäytäviä pitkin sairaalaan odottamaan. Kanyylin laittaminen nipisti ikävästi. Sitten taas odoteltiin. Ennen leikkausta näin kirurgitiimini, joille muistan puhuneeni rennon itsevarmasti, että eipä tämä oloni nyt ole mitenkään erikoisen rauhallinen ja ainahan minä olen rauhallinen ja että tosi siisti homma ja vau onks toi se mun leikkausalusta ja ei muutaku nähdään myöhemmin ja tsemppiä ja kiitos ja vau mitä te kiinnitätte muhun- "noniin nyt tulee tämä nukutusaine"

...

Herään hötössä. Puhe ei tule. Suu ei toimi. Tuntuu ihan epätodelliselta. Onpa kylmä..... Ainii en ole syönyt pitkään aikaan. No eipä tässä kyllä nälkäkään ole.... Muistan heräneeni ja nukahtavani uudelleen monta kertaa.

"Mikä on vointi?" Kysyy hoitaja. Sanat eivät tule, nostan etusormen pystyyn ja osoitan hoitajan kättä. Kirjoitan käteen "K-Y-L-M-Ä" Hoitaja toi ihanat uuninlämpeät peitot päälleni. Ehkä nukahdin uudelleen, ehkä en. Muistan vain, että siellä kyseltiin toiseltakin ihmiseltä monta kertaa, huomenta, oletko hereillä.

Siinä vähän kuvia. Olen koneessa joka viilentää putkia pitkin mun naamassa olevaa naamaria. Lääkkeet ovat tehokkaat kun näemmä hymyilyttää kovasti. Tai sitten olen vain ilahtunut että minua tultiin katsomaan. :)

Sairaalassa muistan että hoitaja piti aina käsikynkkää vessaan mentäessä. Jalat olivat aivan turta. Ajattele niihin lisää niin paljon painoa, että jaksat ehkä hädillä nostaa niitä sentin verran vuoron perään ilmaan. Onneksi seuraavana päivänä iltaa kohden se paino väheni. Olin kanyylissä ja jotain keittosuolaa ja lääkkeitä mulle kai annettiin putkia pitkin. Hassua oli kulkea sen pussitelineen kanssa, mutta siitä sai hyvin tukea. Koska en tuntenut naamaani enkä saanut niistää, eikä jalat toimineet, täytyi minun katsoa selfie-kameran avulla oliko naama ruokailun jälkeen sotkussa, koska aina se ei itsepyyhkimällä siistiytynyt.

Seuraavana päivänä otettiin lämpöhaalari pois ja vaihdettiin "tuhat vuotta" vanhoihin pinkkeihin osastovermeisiin. Housut, paita ja omasta huoneesta pois mentäessä vielä kylpytakki siihen päälle. Käytävällä tuli käveltyä pari kertaa seuraavana päivänä. Sen jälkeen vain odotin osastolla että pääsisin kotiin ja voisin kävellä vähän enemmän. Minulle teipattiin nenä, koska se turposi kovin. On se edelleenkin turvoksissa, vaikka teipit sai kolmen päivän päästä leikkauksesta ottaa pois ja hyvä niin, koska hengittäminen oli tuskaa sen teippausten kanssa, ja niistää ei saanut ei sisään eikä ulospäin. Juuri illemmalla hetki ennen kotiinlähtöä minun käskettiin ottaa selfie, jotta osaisin laittaa Kumilenkurat paikoilleen. Kummasti osasin, mutta kotona se ei onnistunut niin helposti. Ihan niinku lääkärissä kun kokeiltiin piilolinssien sopivuutta! Aloittelijan tuuria sanon minä!


Nyt kotona ollessa mietin, olisiko ollut helpompi jäädä sairaalaan vielä pariksi lisäpäiväksi, mutta toisaalta uskon myös "laitostumiseen" eli siihen, ettei tarvitse kuin maata vain ja kaikki tuodaan valmiina ja hoitajat tulee aina kyselemään vointia. Sellaista en halunut. Paras on jos pystyy tehdä aina sen minkä voi ja mahd. paljon itse. Itse. Ja nyt päästäänkin seuraavaan vaiheeseen.

Itsetekeminen. Olenko annostellut lääkkeet itse. En. Onneksi ei ole tarvinnut. Se lääkkeiden nieleminen on ihan kauheaa. Leikkauksessa se hengitysputki joka laitetaan tuonne jonnekin saattaa naarmuttaa kurkkua ja siltä se tuntuukin. Nieleminen sattui aluksi, nyt se tuntuu lähinnä vähän oudolta. Siihen ei auta lääkkeiden nieleminen, mutta eipä se poretablettiversiokaan ollut helppoa nieltävää kun siinä oli paljon hiilihappoja. Yksi niistä lääkkeistä maistui ihan oikeasti korvavaikkuoksennukselta. Se oli aina niin vastenmielistä niellä ja yleensä otin sen lääkkeen ruokailun yhteydessä ekaksi että se olisi nopeasti ohi. Miksei sitä ravintoa ja lääkkeitä voinutkaan tunkea suoraan suoneen kun tää syöminen tuntuu niin omituiselta. Lopulta se yks kamalin lääke ja ehkä muutaman päivän keittokuuri voitti mut ja mä oksensin kaiken ulos, eikä mun syömisestä oo sen jälkeen tullut oikein mitään. Hei hei pari kiloa. Katsoin sen yhden lääkkeen haittavaikutuksia. Alle yks kymmenestä lievää pahoinvointia ja alle yks sadasta oksentelua. No mä olin sitten tää yks harvinainen alle satanen. Onneksi asiasta konsultoitiin, että mä kuitenkin olin jo syönyt sitä yhtä lääkettä niin paljon (viikon) että ne jätti sen pois mun resepteistä. Muut lääkkeet pitää pitää. Baibai iäksi, ei tule ikävä! Ja mä niin ymmärrän nyt niitä vanhuksia jotka yrittää parhaansa mukaan sylkeä pillereitä pois sitä mukaan kun yritän piilottaa niitä puurolusikallisiin. Neljä lääkettä jäljellä. Oisko se liikaa vaadittu jos niihin tungettais jotain mansikkaesanssia vai pilaako se jonkun lääkkeen ominaisuuden?

Ruoka-ajan taidetta.

Niin se syöminen. Alussa oli keittoja, mehukeittoja, mehuja ja jäätelöä ja tietysti vettä. Nokkamukilla sitä sörppäiltiin ja pikkulusikalla hörppäiltiin ja ensimmäiset kolme päivää puolet valui takaisin lautaselle tai pitkin syliin ja pöytään, ellei se mennyt kiltisti vatsan päälle talouspaperiin. Nyt ei tee mieli ei mitään. Paitsi vähän jäätelöä. Pelottaa silti että kaikki tulee vatsasta uudelleen ulos. Mä vihaan oksentamista. Sitä ei pysty kontrolloimaan. Se antaa tsägäl pari varotussignaalia ja sit on jo paree olla pää pöntössä. Mulla on rautavatsa ja harvoin tulee oksenneltua. Mä kestän ja siedän yllättävän paljon vatsaan kenen mielestä kuuluvia ja kenenmielestä kuulumattomia asoita. Mutta nyt tuli raja vastaan. Tällä hetkellä mun tekee mieli perunamuussia. Mutta sitä ei ole. Mutta odotan, että kultani tulee tänne ja tuo muusit. Josta päästään seuraavaan vaiheeseen.

Pidäkin huoli -jos oot menossa leikkaukseen- siitä, että sulla on joku ihana joka katsoo sun perääsi. Sua ei päästetä sieltä muuten niin pian pois. Parasta on, jos se on vielä sellainen, että se kestää sun sohvalla hortoilun ja tekemättömyyden, lohduttaa kun itkettää, kehuu joka kerta että "Hienosti otit kaikki lääkkeet" ja "Hyvin söit kaiken rakas", ja "Ei hätää kulta, kohta se aamu sieltä tulee, torkutaan vielä ihan hetki". "Olet ihana, mun rakas!", hän tokaisee silloin kun kummastelet omaa kummallista naaman muodonmuutosta peilin kautta ja että "No nythän sujui jo paremmin", taistellessasi kumilenkkejä suuhun ja "Kyllä sä selviät ja oon tosi ylpee susta, että jaksat ton kaiken" kun epäilet omaa kyvykkyyttäsi. Jokainen pienikin kannustava lause ja tsemppaus ja hyväksyntä tuntuu niin suurelta ja voimaannuttavalta asialta. Kyllä mä saan kaikilta mun tsemppaajilta kovasti voimaa jatkaa eteenpäin.

Ainiin ehtihän tässä tulla jo yksi tarkastuskäyntikin. "Miten se nyt vieläkin on noin turvoksissa." -ihmettelee tuttu leikkaustiimiläinen. "Oothan sä jo ihan eri näkönen ku mitä viimeks tavattiin!", sanoo toinen. Annettiin lisäohjeita ja vähennettiin splintin käyttöä. Jee!

Hammasraudat,
splintti ja
kumilenksut

Niin mikä on splintti? Muistatteko te joioden suuhun on tungettu banaanin tai hammastahnan makuista tahnaa, eli otettu hammaskipsimallit, käyttäneenne kovaa muovista hammasmuottia, joka laitetaan useinmiten yöllä nukkuessa suuhun estämään narskutusta tai pitämään hampaat kuosissa? Kuvitelkaa sellainen, mutta jota ette saa itse pois, vaan se on kiinnitetty ylähampaisiin kauttaaltaan, ja joka pistetään kumilenksuilla kiinni.(kuva)
Sitä on nimittäin tuska pestä. Jos sen sais pois niin sen vois pestä erikseen ja hampaat vois pestä erikseen. Mulle annettiin desinfioiva huuhteluaine ja vauvan hammasharja. Vauvan hammasharja sen takia, että suun saa just ja just auki fiksusti ilman että leuka ottaa hanttiin. Se meinaa ottaa, ja sitä varten on hyvä muistaa pyytää sairaalalta sairaalan omaa nokkamukiakin lainaksi. Niillä pitäis sitten yrittää saada joka ikinen liemihippu tai jäämä hampaista irti. Sulle on sanottu, että lenksuja et saa ottaa pois kuin ruokailun ajaksi ja ehdottomasti korkeintaan tunniksi kerrallaan. Sulla on siis tunti aikaa syödä, ottaa lääkkeet, juoda ja pestä hampaat. Uskokaa pois alussa voi tulla kiire. Ja sitten aamulla henkesi haisee vietävän ihastuttavalta ja sinun tekee ensimmäisenä mieli mennä huuhtomaan suu.

Kotona ja väsyttää

Mutta ei. Ensin taistelet ne kumilenksut pois. "Jos avaat suusi kumilenksujen kanssa, yläleukasi saattaa irrota." Arvaa olenko välillä ollut ihan paniikissa siitä, kun olen nähnyt unissa olevani sushibuffetissa ja heränyt siihen, että olen availlut suutasi ja nyt se pitää laittaa äkkiä kiinni. Aamulla en muistanut tarkalleen oliko minulla oikeasti suu auki nukkuessasi ja heräsin siihen, vai oliko tämä herääminenkin vain unta. Ei tästä ota kukaan selvää, ja ette arvaa kuinka paljon mä halajan kiinteetä ruokaa. Mun makuaistista on tullu ehkä herkempi. Mä lusikoin pari päivää sitten jonku vauvasmoothien ja se alko hassusti polttelee kielellä. Sit alko vauvahedelmäpurkitki kirvelee, nyt ei oikein pysty mehuukaan juomaan ku on nii kirpeetä. Veteen liotettava lääke maistuu ihan närästysrohdolta, mäkkärin suklaapirtelössä on joku kummallinen banaaninen sivumaku, siitäkin joutui kultani juomaan yli puolet, vaikka halusinkin poiketa tarkastuksen jälkeen drive-inisisä tilaamaan pirtelön, koska teki mieli. Eikä siis auta se, että mä oksensin sitten viikon päästä leikkauksesta, eikä sen jälkeen oo maistunu enää mikään.

Ensimmäinen viikko on siis nyt joka tapauksessa ohi. "Ensimmäinen ja pahin viikko", kuten hoitajani sanoivat, ja seuraava tarkastus kahden viikon päästä. Mä vaan niin toivon, että tää lähtis pian rullaamaan. Mä kuulin että luutuminen on kuin juna. Kiihtyy hitaasti mut sit ei sitä mikään pysäytä. Tai jotaki sellasta. Mä ihmettelen vaan, että miten täs muka kolmen viikon päästä vois olla työkykyisenä.

Jännintä on myös se, että näistä kaikista asioista mitä mä poden ja mietin tässä on tutkitusti tietoa, että tällaiset asiat ovat siis aivan normaaleja tässä koko prosesessissa. Enpä mä tiennyt aiemmin että alakuloisuus kipu ja turvotus vois olla tällasta. Nytpä tiedän ja osaan olla sitten entistä ymmärtäväisempi niitä kohtaan, jotka joutuu käymään tai on käyny tai käy tätä läpi. Tämä on kaikin puolin täysin omakohtanen kokemus ja mä todella toivon, että ne jotka on pohjalla jaksaa sitkeesti uskoa, että tää muuttuu vielä voitoks kaikki, ja ne joilla menee paremmin, että se tilanne jatkuu vaan.

Tässä oli mun turinat, ja tää kirjoittaminen kyllä selvensi mun pään ja anto mulle lisäpotkua. Oho, aikaa kuluikin aika paljon. Repomiehen sanoin: Lääkkeet! ja ehkä vähän jätskiä sitten.