Olet valokuvassa!

Nyt oli muskareissa kuvauspäivät.

Se, että miten lopulta helmikuun alku siirtyi maaliskuun puoleen väliin on oma tarinansa, johon liittyy uskomuksia, väärinymmärryksiä ja turhaa odottelua ja säätöä.

Voitte hyvin kuvitella kuinka ihana on ennen kuvauspäivää huomata
ne juuri syntyneet näpyt naamassa ja hassu uniryppy. Edellisen päivän jännitys vei unet ja muodostivat söpöt silmäpussit... no mutta tätähän tämä elämä on. Niin harvoin tuntuu se Strömsö todelliselta. :D

Aamu alkaa pikakahvilla, eilisen lettikiharat pörröttävät sikin sokin. Täytyy kammata. Onneksi on hyvä kampa, mutta pipon pidon jälkeen ne taas pörröttää. Lupasin kuitenkin itselleni, etten pynttäytyisi kuvauksia varten, vaan menisin sinne kuten aina muskareissa. Päälläni on mustat lököisät verkkarit, tällä kertaa harmaan sininen printti-tee-paita ja valkoisena säilynyt huppari, jossa ei ole huppua, sekä punaiset jarrusukat. Hiukseni pidän auki, sillä nyt ne ovat niin lyhyet, etteivät lapset enää tartu niihin. Olen täysin meikitön , koska tunnilla kertakaikkiaan tanssin ja liikun itseni tomaatinpunaiseksi, eikä epämääräinen "panda-look" ole mielestäni hyvä esimerkki pienille lapsille. Voitte siis kuvitella päällänne vaatteet, joita ette pitäisi päällänne kylässä tai pikku illanistujaisissa.

Vaatteeni sulautuvat hyvin päiväpeittooni...

Siitä sitten kun olin jo neljä muskaria vetänyt, tulee kuvaaja paikalle ja aikuiset perässä. Kuvaaja oli ystävällinen ja tervehti. Pahoitteli viestin viivästymisestä ja sanoi, ettei kuvaisi vanhempia kun ovat niin pyytäneet. Perässä tuli nuorempi nainen, ehkä harjoittelija. He istuivat lattiaelle nurkkaan ja ottivat isot kamerat käteensä. Sitten alkoi show.

Voitte vain kuvitella, miten jotkut lapset rakastivat kameraa, nauroivat, hymyilivät, tulivat kohti. Jotkut suorastaan poseerasivat. Miettikää noin yksi-vuotiasta pikkupoikaa, joka istuessaan laittaa kädet niskan taakse ja jähmettyy paikalleen kameraa katsoen ja virnistää veikeästi. Vanhemmat nauroivat, eikä kuvaajillakaan meinannut pokka pitää. Toiset taas hämmentyivät, käänsivät katseensa pois ja hätääntyivät. Onneksi vain alussa. Sanoin, että minua saa kuvata. Nyt odotan innolla millaisia herppaderp ilmeitä siellä on kun laulan, leikitän ja höpötän kokoajan, enkä varmaan kertaakaan vain hymyillyt tai näyttänyt normaalia naamaa. Puhun artikuloidummin ja liioittelen ilmeitä ja eleitä. No se nähdään kelpaako mikään kuva minusta sinne nettisivuille.

Sain kuvaajilta kehuja, lapset ovat reippaita, ja innokkaita. Itsekin olin aivan puhki ja join lasin vettä heti tunnin jälkeen. Ah!

Kyllä oli hyvä olo. Ainahan tuon ikäiset viipottavat, eivätkä jaksa keskittä kahta minuuttia pidempään, mutta tunnelma oli mukava, ja saatiin varmasti hyviä houkuttelevia kuvia. Tervetuloa muskariin!