Repäisin

Varoitus: Tässä kirjoituksessa ei ole yhtään kuvaa, ja hymiöitä on vältetty. Saatte itse käyttää mielikuvitustanne ja miettiä, miltä paikat ja tilanteet näyttivät kuvailujeni perusteella.

Feissarissa näin ilmoituksen että Kansallisooppea hakee sopraanoja (ja alttoja). Klikkasin ja täytin hakemuksen. Ei niin, että odotin, että pääsisin hakemuksen avulla edes alkukarsintoihin. Kokemusta laulusta on pitkältä, mutta pääaineeni on varhaismusiikkikasvatus.

Ihme tapahtui ja

lukuisista hakemuksista noin kahdeksankymmentä valittiin ensimmäiseen vaiheeseen. Lisäksi annettiin kaksi viikkoa aikaisemmin nuotit kuorolaulutehtävään. Nyt jos haluatte tietää mitkä kappaleet niin tubettakaa että Wagner Wach Auf ja Puccini Gira la cote. Ne nimittäin tuottivat hyvin paljon päänvaivaa, varisinkin se jälkimmäinen noista. Lisäksi vielä pitäisi laulaa kaksioktaavinen C-duuri, eli kyllä vaan se kolmiviivainen c pitäisi tulla ihan luonnollisesti, mikä ei itseltäni tule, vaan täytyisi harjoitella ja harjoitella.

Tottakai tuli nuhayskäkurkkukipukorvakutitusposkionteloidenjomotusbuubuubuu-hässäkät juuri samaan aikaan kun olisi pitänyt tehdä äänenavauksia ja harjoitella hartaasti. No mitäs muutakaan voi odottaa. Kakkaa tapahtuu, ei siitä sen enempää. Se vain kun tämä lima ei meinaa kurkustani lähteä vieläkään. Pitää yrittää! Nyt on mahdollisuus! En luovuta! Go go go!!! Mennäänpäs sitten eteenpäin.

Ensimmäinen vaihe oli yksinkertainen: Laula Aaria. Valitsin Pergoleesi/Parisotti: Se tu m'ami. Olen laulanut sen aiemminkin ensimmäisessä laulututkinnossa, ja pidän tästä kappaleesta, jopa kovasti. Se ei ole mikään virtuoso-kappale, mutta se on kaunis, tällä mennään.

Metaa: Seuraavaksi kerron sähläpählätarinan:

Muskareiden jälkeen, vaihdoin edustavammat vaatteet päälle ja kiiruhdin bussipysäkille päin. Bussi menee ehdottomasti nenän edestä sen pariminuuttia etuajassa, mutta onneksi tuli seuraava bussi melko nopeasti. Silti vähän kirosin mielessäni, että olisi pitänyt vaihtaa ne vaatteet bussissa. Olin nimitäin kertonut pääseväni ennen yhtätoista vapaaksi ja he laittoivat koeaikani vähän ennen kahtatoista. En enää siinä vaiheessa kehdannut valittaa, että vaihtakaa se vielä myöhäisemmäksi. Kampissa hyppäsin netin suosittelemaan bussiin ja tajusin, ettei bussi mene Oopperatalon pysäkille, vaan jonnekin lähistölle. Liian myöhäistä. Vasta Pikku-Huopalahden kohdalla Mannerheimin tiellä havahdun, että olen mennyt ohi ja kirkkaasti. Äkkiä pois pysäkiltä ja vaihto tien toiselle puolelle bussipysäkille. Sieltä kysyn ensimmäisenä tulleelta bussikuskilta meneekö tämä Oopperatalon ohi. "Juu menee menee Elielinaukioille". Niin mutta Oopperan ohi? "Juu menee menee." No menihän se siitä ohi, mutta eihän se pysähtynyt. Olisi pitänyt sanoa, että pysähtyy siinä kulmilla, mutta se meni jo. Niinpä jostain Finlandiatalon paikkeilta lähdin kipittämään taas takaisin päin. Nyt oli kello jo vähän enemmän, joten oli pakko kiihdyttää kävelytahtia. Kurkkua kivisti ja olin aika poikki. Saavuin Oopperatalon pääoville, joissa luki iloisesti että käynti Töölönlahden kautta. Nyt oli kello jo varttia vaille 12. Kysyin äkkiä, ensimmäiseltä ihmiseltä, että olen menossa kuoroharjoiuksiin, missä on Töölönlahden kautta. Jep. Huono Suomi. Onneksi tämä nainen tiesi ja saattoi minut Töölönlahden puoleisille oville. Sieltä ryntään ensimmäisenä tulevan vahtimestarin luokse ja selitän tilanteen. "No se sisäänkäynti on kyllä tuolla toisella puolella, mutta seuraa mua, ni mä tän kerran päästän sut täältä sisäkautta." Seurasin vahtimestari monen oven läpi kellarikerrokseen ja hissillä ylös. Kerroin nimeni koelaulun ilmoituspisteelle. "Ei sun nimeä täällä kyllä ole." Sydän jyskytti ja selitin hermona, että tässä on enää reilu viisi minuuttia aikaa ennenku mut ehkä diskataan. "No okei, mä neuvon sut sinne. Seuraa noita lappuja seinillä, missä lukee koelaulu." Alkaa juoksu. Voitte vaan kuvitella kun mä juoksin siellä käytävää pitkin hissiin ja takas sinne kellarikerrokseen. Ehkä se olikin kuitenkin eri kellarikerros.... Siellä tulee kiva oopperalaulajannäköinen rauhallinen täti, joka sanoi että "hyvä kun tulit, ota tavarat pois ja tasaa vähän hengitystä." Anteeksipyytelen, että meni näin myöhäiseki, täti sanoi vain että nyt hengitä ja meni pois. Sain juuri riisuttua kun täti tuli uudemman kerran ja sanoi, että nyt voisin kyllä tulla saman tien laulamaan. Hui! Nappasin säestysnuotit mukaan. Täti huikkasi vielä perästä, että muista esitellä itsesi ja kertoa kappaleen nimi.

Annoin säestäjälle nuotit ja vielä puuskutin, että soittaisi rauhallisesti, kun olen vielä vähän hengästynyt. Säestäjä nyökkäsi. Menin pianon eteen, kerroin oman nimeni ja kappaleeni. Edessäni  istui puolikaaressa varmaan kymmenkunta ihmistä. Odotin näkeväni tuomareita noin kolme, polvet alkoi tutista. Minne uskallan katsoa? Onpa ilmeettömiä kasvoja. Kysyin todella spontaanisti, että saanko ottaa kengät pois, kun olen tottunut laulamaan sukkasillani. Tuomaristo vähän hymähtää ja yksi sanoo, ota pois vaan. No nyt tuli rennompi olotila. Nyökkäsin pianistille, olevani valmiina ja soitto alkoi. Aloitan laulun See tuuuu maaaamiiii.... akustiikka on kökkö, enkä saa vastakaikua äänelleni. Vedin kappaleen todella keskittyneesti jokaista säveltä kuunnellen, sanoihin eläytyen. Ääni vuosi vähän, ja jouduin hengittämään paikoissa, joissa yleensä ei olisi tarvinnut. Silti Se Meni Hyvin! Tuomarit keskeyttävät kappaleen, ennen kertausta. Minä kumarsin tottumuksesta, kukaan ei taputtanut. Nolostutti. "Kai tämä oli sitten tässä.", sanoin mahdollisimman pirteästi. Taas vähän hymähdeltiin. Nappasin kengät mukaan ja kävelin rauhallisen rivakasti pois salista ja pysähdyin käytävälle. Sydän hakkasi. Jälkijännitys yllätti enkä liikkunut vähään aikaan. Päässäni pyörivät miljoonat kysymykset. Suurin kysymys oli "Miten se meni?" Mielestäni näytin heille, tein todellakin parhaani, annoin kaikkeni. Mutta oliko se tarpeeksi vakuuttava esitys? Olisiko pitänyt olla vaikemapi kappale? Sellainen, jossa oikein olisi nopeita korukuvioita ja isoja intervallihyppyjä...

Kysyin käytävällä minua odottaneelta tädiltä, mitä seuraavaksi. Täti vastaa, että nyt odotetaan viiteen asti että tulee tulokset. Siis viiteen? Kysyin peräkanaa, missä on harjoitusluokat, missä kahvila, missä lähin uloskäynti. Täti neuvoi selkeät ohjeet jokaiseen paikkaan. Lähden menemään hissejä kohti. Hississä jäi aivot jumiin. Niin mikä kerros? Ai mitä? Ai mitä? Painoin jotain nappia. Nyt mennään. Eksyilin taas pitkin poikin ja yritin kysellä vastaantulijoilta neuvoa, mutta taaskaan ei keskittymiskykyä ollut ja haahuilin pitkin poikin. Näin ihania esityspukuja, kuulin paljon instrumenttien soittoa, ihmisten keskusteluja ja mietin, millainen paikka tämä olisi työympäristönä. Ihastuin ajatukseen. Maanpinnalle palasin kun löysin lopulta aulan, jonne tuli lopulta kymmenkunta hakijaa. Istahdin tuoliin ja istuin siinä reilu kolme tuntia. Tekstasin ja soittelin ihmisille. Odottavan aika on pitkä. Onneksi yhdeltä alkoi tulla porukkaa.

Tuolilla istuessani juttelin paljon. Kerroin, kuinka paljon tuomareita oli, varoitin akustiikasta ja siitä, että kappale todennäköisesti keskeytetään, jos se on pitkä. Ystävystyinkin parin ihmisen kanssa. He olivat tulleet Saksasta ja Amsterdamista saakka pyrkimään tänne ja olivat kotoisin Japanista ja Koreasta. Siellä on liian vähän oopperaa, joten he pyrkivät opiskelemaan Eurooppaan. Autoin heitä ääntämään suomea, ja kerroin englanniksi mitä suomalaiset sanat tarkoittivat. Tosin Sibeliuksen Lastu Lainehilla tuotti päänvaivaa. Se kieli oli niin vanhaa suomea, että huhheijaa. Toisessa vaiheessa piti nimittäin esittää suomenkielinen laulu.

Lopulta meitä lähti neljä kahville. Ei jaksanut enää miettiä jatkokokeita, ja kaikki olivat jo laulaneet ja odottivat vain, että kello löisi viisi. Vatsani oli ronkeli. Pelkkä kunnonruoan ajattelukin sai vatsan kivistämään. Niin paljon vieläkin jännitti. Onneksi pikkuhijaa sain pupellettua Kansallisoopperan juustokakkupalan, joka muistutti pääsiäisrahkapullan makua. Latte Machiatokin maistui ookoolle.
Aasialaiset kyselivät paljon. Millainen on tyypillinen suomalainen? Millaisia ovat Suomen miehet? Sanotaanko täällä aina kyllä ja ei? Onko täällä Yin ja Yang? Talvella masennus ja kesällä iloista?
Onko Suomen miehet kohteliaita? Intohimoisia? Onko täällä lapsiperheitä, joissa ei olla naimisissa?

Yritimme sitten erään toisen Suomessa pidempään asuneen alunperin Kazatstanilaisen kanssa vastailla noihin hämmentäviin kysymyksiin, ja tajusin, että ei suomalaisia enää voi oikein kategorioida, koska me olemme kokoajan suvaitsevampia ja ehkä avoimempia. Emmmäääätiiijä!

Metaa: No nyt päästään itse asiaan!

Kello oli varttia vailla ja päätimme lähteä takaisin käytävälle. Käytävä oli yllättävän ahdas joten menimme äkkiä aulaan kun kuulimme, että sinnekin laitettaisiin lappu. Taas aivan paniikissa. Tekstasin omalle kullalleni, että vielä vartti ääääää....! Sitten tuli lappu. Monenmonenmonenmonta ihmistä kerääntyivät paperin luo. Siellä oli reilu kymmenen nimeä. Ei ollut minun nimeni listassa. Pettymys. Mutta olin prepannut itseni jo siihen, että jos ei mene läpi niin hyvä niin. Menen kotiin, teen opparia, nukun löllyn, vellon, hetken keskityn vain itseeni ja sitten menisin taas eteenpäin. Totta kai se harmitti. Vieläpä kun se japanilainen kaveri pääsi jatkoon. Että pitikin. Olin kuitenkin tosi iloinen, vaikkakin katkera. Hymyilin ja halasin. Meistä tuli kaverit. Pääsijoitä pyydettiin heti siirtymään toiseen huoneeseen, joten emmepä siinä enempää jutelleet. Lähdin Kasatzkanlaisen kanssa yhtämatkaa ja eksyimme käytävillä. Lopulta löysimme sen korealaisen ja pääsimme kaikki pois. Heillä meni hyvin. Kertoivat, että menisivät shoppailemaan, toinen menisi jonnekin suomalaiseen ravintolaan. Minä halusin vain kotiin, olin väsynyt. Sanottiin heipat, ja ehkä nähdään joissain toisissa pääsykokeissa.

Kotiin päästessä olin makasin vähän aikaa vain sohvalla. Siinä oli hyvä. Tiesin, että se meni hyvin. Olin tyytyväinen suoritukseeni. Joillain vain meni vielä paremmin, siinä kaikki. Olin iloinen, että uskalsin mennä. Ylitin itseni, näytin heille taitoni, keskityin täysillä, nautin musiikista. Se oli kivaa! Haluan pian uudestaan jonnekin! Jonnekin vain! Päästä laulamaan!

Kultani tuli kotiin ja toi mukanaan jäätelöä, sipsejä ja suklaata. Taas yhtä jännittävää muistoa rikkaampana elämä jatkuu. Huomenna muskarit. <3